Kevättä rinnassa - vai onko?

Palasin Cornwallista Suomeen keskelle kevään lämpöennätyksiä. Vaikka ihmiset bussissa ja kaupassa vaikuttivat kummallisen töykeiltä aina ystävällisten brittien jälkeen, tuntui kuitenkin, ettei luonto olekaan täällä niin julma, kuin muistin. Villamyssyn sai jättää hattuhyllylle ja takinkin sai vaihtaa kevyempään. Englannissa olin nähnyt ihastuttavan kirjon eri väreissä kukkivia jouluruusuja - mutta hei! nätti pikkuinen jouluruusu tervehti minua kukinnallaan ihan omalla siirtolapuutarhapalstallanikin.

Takatalvihan oli tietysti odotettavissa. Viikon verran pyörin kotona yrittäen päästä kiinni koulutehtäviin ja muihin hommiin. Sitä mukaa kun saamattomuuteni kasvatti turhautumistani, kylmeni myös sää. Kasvihuonetyöpaikassani olin sormet multaan upottaessani haaveillut, kuinka kylvän tomaatit ikkunalaudalle heti kotiin tultuani, mutta säännöllisen työaikarytmin loppuminen lopetti myös toimeliaisuuteni. No, täytyy olla armelias itselleen, henkisen kotiinpaluukrapulan osasyynä oli  flunssa, joka ei ottanut taittuakseen. Henkistä laatua taisi olla sekin: viisi viikkoa kului ilman minkäänlaisia vaivoja ja kolotuksia, joten viimeisenä työpäivänä alkanut nenän niiskutus taisi olla vain odotettavaa. Vai johtuiko se vain haikeudesta jättää hyvästit tutuiksi tulleille työkavereille? Pieni pala sydäntäni jäi kyllä Cornwalliin.

Kotona pyörimistä kesti kuitenkin vain viikon, sitten kutsui jo Lepaa ja pääsin jakamaan luokkakavereiden kanssa kasvihuonetyökokemuksiamme. Varsin monet olivat työskennelleet kukkatuotannon parissa pitkin Etelä-Suomen taimistoja, yksi oli tehnyt hyvin samantyyppistä työtä kuin minä kotimaisessa kasvitieteellisessä puutarhassa. Kaksi muutakin luokkalaistani oli suorittanut jakson ulkomailla: toinen sai tomaattitilalla Islannissa lounaaksi tomaattikeittoa joka päivä, toinen istutti pikkutaimia Hollannissa. Hienoja kokemuksia kaikki tyynni, palasimme koulunpenkille monella tapaa rikkaampina.

Tosin koulunpenkillä istuimme viikon aikana suhteellisen vähän. Vaikka kasvihuonetuotannon työssäoppiminen oli nyt suoritettu, vietimme yhden iltapäivän siistien pelargonioiden taimia sekä kiinnittäen niihin amppelihenkseleitä Lakstedtin puutarhalla. Näimme myös viime syksynä istuttamamme tulppaanit, joista sato oli jo korjattu ja ne nuokkuivat kaikkensa antaneina.

Eivätkä kasvihuonetyöt vielä siihen loppuneet - koko keskiviikkopäivän istutimme Kiipulassa pikkutaimia ruukkuihin. Ulkona satoi hiljalleen lunta. Villapipo ja talvitakki oli ollut pakko taas pukea päälle. Mutta kun avasi oven kasvihuoneen lämpöön - ja ensin pyyhki silmälasit huurusta - terhakoiden taimien rivistöt valmistautumassa kukkimaan sateenkaaren kaikissa väreissä onnistui herättämään täällä Pohjolan perukoilla asustavallekin hiukan kevättä rintaan.

Ja sainhan minä ne tomaatitkin kotona kylvettyä. Ne puskivatkin pintaan ennätysvauhtia ja luottokastelijani piti niistä hyvää huolta myös Lepaa-viikollani. Pikkuiset taimet näyttävät myös olevan sitä mieltä, että kyllä se kesä vielä joskus Suomeenkin tulee.

Turistina Cornwallissa

Kun lähtee ulkomaille ennestään tuntemattomille seuduille työssäoppimaan, on haaveissa luonnollisesti myös tutustua ympäristöönsä turistina. Pomoni sanoi minulle jotakuinkin ensimmäisenä työpäivänäni, että koska olen niin sanottu vapaaehtoinen (lue: palkaton), voin halutessani pitää vapaapäivän tai pari: he suorastaan edellyttävät, että olen kiinnostunut tutustumaan ympäristöön. Säästän tarjotut vapaapäivät ensi viikonloppuun, kun kaksi ystävätärtäni on tulossa moikkaamaan minua, mutta onhan toistaiseksi neljään työssäoppimisviikkooni sisältynyt jo kolme vapaata viikonloppua.

Ja mitä olen viikonloppuisin tehnyt? Ainakin olen kävellyt pohkeet kramppiin ja liikavarpaat rakoille. Tämä johtuu osittain jo aiemmin mainitsemastani seikasta, että päästäkseen ”kotoani” keskeltä maaseutua ylipäätään minnekään, minun on käveltävä tunti jompaankumpaan suuntaan sitä yhtä ainoaa tietä, joka taimiston ohitse kulkee. Jos ei sada kaatamalla, pienessä alkuverryttelykävelyssä ei ole mitään valittamista, sillä maisemat kävelyreitin varrella ovat mahtavat. Edelleenkin henkäisen joka kerran, kun näkymä pensasaitojen jälkeen avautuu ensi kerran merenpoukamaan.

Ja jonnekin olen päässytkin. Ensimmäisenä viikonloppuna hyppäsin Truron kaupunkiin menevään bussiin. Pistäydyin kauniissa katedraalissa ja shoppailin: koska talot eivät ole täällä tiiviitä, piti saada lämmikettä kylmiin iltoihin, joten mukaan tarttui paikallista luomuginiä ja lämmin pyjama. Söin Trurossa heti alta pois myös pakollisen Cornish pasty:n: yksi riitti tälle reissulle, kiitos. Olihan se ihan ok, mutta tooodellakin täyttävä, en pystynyt syömään enää mitään muuta koko päivänä – niiden oli tarkoitus pitää kaivosmiehet kylläisinä työpäivän ajan. Piirakka on suorastaan pyhä asia, siitä kerrotaan legendoja ja joka vuosi on Cornish pasty:n leipomisen maailmanmestaruuskisat.

Sademetsäbiomissa

Ja ensimmäisenä sunnuntaina se pakollinen, mutta niiiin odotettu: omatoiminen rauhallinen koko päivän visiitti sinne, miksi olen täällä. Eden Project. Tästä olenkin jo kuvia ensimmäisessä Cornwallin päivityksessäni julkaissut, mutta voin sanoa, että vietettyäni siellä toisen sunnuntaipäivän viime viikonloppuna, se jaksaa edelleen hätkähdyttää. Eikä pelkästään puutarhakasvihurahduksen takia, vaan jotenkin koko konsepti. Ja sen mittakaava, jota ei kuvista kunnolla hahmota, mutta bussin kaartaessa parkkipaikalle huomaa seisovansa valtavan kuopan reunalla, jonka pohjalla maailman suurimmat kasvihuoneet kiiltelevät auringossa. Ja että jollakulla on visio pelastaa maailma rakentamalla kaksi hervottoman suurta kasvihuonetta herättämään ajatuksen siitä, että kukaan ei voi elää ilman luontoa ja että olemme kaikki yhdessä tämän pallon asukkeja. Ja hän myös toteuttaa sen. Myös henkilökunnan tekemisen meininki, Edenin henki, on käsinkosketeltava. Juu, myönnetään, kovin kovin ihanteellista. Mutta joku juttu tässä on, tulkaa vaikka itse katsomaan.

Välimeribiomissa

Puutarhatyöntekijän puutarhamatkailu ei suinkaan päättynyt Edeniin. Seuraavana viikonloppuna suuntasin Edenin isän Tim Smitin aikaisempaan projektiin, tässä ihan samoilla kulmilla olevaan The Lost Garden of Heligan:iin. Sinne kävelin kaksi tuntia, epätodellisen uinuvan rantakylän Pentewanin läpi ja mutaista metsäpolkua pitkin perille. Ja sen jälkeen kolme tuntia kiertelyä puistossa. Enkä edes kiertänyt koko puistoa. Onneksi puutarhat on täällä varustettu miellyttävillä teehuoneilla, joissa voi nauttia vaikkapa toisesta – oikeasti makoisasta – paikallisherkusta Cream Tea:sta.

Pentewan

Cream Tea

Mutta itse Heliganista: se on puutarha, joka uinui vuosikymmeniä työntekijöiden lähdettyä ensimmäiseen maailmansotaan, josta he eivät koskaan palanneet. Paikka unohtui ja kasvoi umpeen. Tim Smit etsi Cornwallista maata, jonne voisi perustaa puutarhan, ja Heliganin perijä kertoi, että hänellä on paikka, muttei tiedä mitä tekisi sille. Tim näki paikan mahdollisuudet ja kaivoi valtavan hienon puutarhan rakennuksineen esiin ja kunnosti sen. Sitä hoidetaan edelleen 1900-luvun alun menetelmin, eli se esittelee historiallista puutarhanhoitoa ja puutarhakasveja. Suosittelen lämpimästi sitäkin.

The Lost Garden of Heligan

Mevagissey

Heligan sijaitsee toisen varsin pittoreskin kalastajakylän lähettyvillä – eipä ole tämän Mevagissey:n maisemissakaan valittamista.

Joko sain tarpeeksi puutarhoista? En suinkaan: viime viikonloppuna oli vuorossa Pinetum Park. Sekin on ihan tässä lähellä – kävelin sinnekin vain pari tuntia… Tosin matka vei niin pitkään vain siksi, että kurvasin totutulta kaupunkireitiltäni alas kohti lähimpää biitsiä, Porthpean beachia – hiekkarantojahan Cornwallissa on joka lahdenpoukamassa.

Porthpean beach

Sen olen jo oppinut, että jos matka vie joutuisasti alamäkeä, kannattaa varautua siihen, että varsin pian on edessä ylämäki. Biitsiltä johtivat portaat ylös rantapolulle. Sekin oli varsin mutainen, mutta vaikka valkoiset lenkkarit eivät olleet enää kävelyn jälkeen valkoiset, se kannatti. Polku vei Charlestown:in kalastajakylään, joka on mm. sinne parkkeeraavien purjelaivojen takia varsin suosittu leffojen ja sarjojen filmauspaikka. Kuulemma jotain Harry Potteriakin on siellä filmattu – tunnustan sivistymättömyyteni, en tiedä mitä niistä ja minkälaisesta kohtauksesta mahtaa olla kyse. Ehkä joku tunnistaa?

Charlestown

Pinetum Parkissa oli mm. varsin hieno talvipuutarha, aivan ihana värien sinfonia ilman että puissa ja pensaissa on vielä lehtiä. Voi kun tällainen voisi olla talvella Suomessakin. Sade alkoi kierrellessäni Pinetum Parkissa, mutta kävelin sinnikkäästi kaatosateessa ”kotiin”. Sateenvarjosta (joka hajosi jo ensimmäisessä tuulisessa sadekuurossa täällä) ja sadetakista huolimatta olin perille päästyäni litimärkä – mutaiset lenkkarit saivat luonnollisen pesun, mutta odottelen edelleen niiden kuivumista.

Pinetum Park

Loppuyhteenvetona: tämä ei ole miltään osin maksettu mainos, mutta voin lämpimästi suositella Cornwallia turistikohteeksi niin puutarhaharrastajille kuin muillekin ulkoilmaihmisille. Myös talvisaikaan. Bussilla täällä pääsee kyllä kaupungista toiseen, mutta jos vain uskaltaa ajaa vääränpuoleisessa liikenteessä niin jalkojaan voi säästää vuokraamalla auton – tai jos on poweria polkea ylös alas kukkulalta toiselle, kannattaa tutustua seutuun pyöräilemällä.