Sadonkorjuun aika

Lepaan kampuksella lumi oli perjantaina sulanut loskaksi ja pakkautunut liukkaaksi pinnaksi teille. Tällä kertaa jalassa ei ollut vettä ja kuraa kestäviä saappaita eikä päällä tihkun pitävää sadetakkia. Nyt oli ripsivärit silmissä, kengissä korkoa ja juhlamekko päällä. Suuntana luokkahuoneen sijasta Lepaan viinitilan kahvio. Päättäjäisjuhlat. Tunnelma oli juhlavan jännittynyt, mutta päästyämme hämäläisen joulupöydän herkkujen ääreen jännitys laukesi ja iloinen puheensorina täytti ilman. Opettajat pitivät puheita, sitten jaettiin todistukset. Jokainen sai myös ruusun sekä pienen paketin, joka näytti joulukarkilta. Avasin sen vasta kotona ja sieltä paljastui taskuveitsi - hyvä työkalu taskuun sujautettavaksi, jos tarvitsee vaikkapa veistää omenapuusta varte tai kerätä puutarhasta materiaalia kukkakimppuun.

Taskuveitsestä tämä kaksi vuotta sitten alkoikin. Joulukuun alussa 2013 sain hyväksymiskirjeen opiskelupaikasta Hämeen ammatti-instituutissa. Sen mukana tuli listaus, mitä opiskelija tarvitsee: ulkotöihin pitkät housut, työpusero, kumisaappaat, sadeasu (housut ja takki), nahka- ja kumikäsineet sekä taskuveitsi. Sadeasuostoksille piti lähteä, muut tarvittavat varusteet löytyivät kaapista. Tosin myöhemmin huomasin, että myös kesällä tarvitaan kumisaappaat, joihin mahtuu villasukka sekä kunnon työhousut vahvaa kangasta ja monilla taskuilla. Taskuveitsi sen sijaan aiheutti päänvaivaa. Siis tarkoittaako se jonkinlaista kääntöveistä tai linkkuveistä? Puolisolleni ilmaisin, että joululahjatoiveeni on taskuveitsi ja aattona paketista paljastuikin perinteinen moniteräinen Sveitsin armeijan tyyppinen linkkuveitsi. Linkkari oli kaapissani Lepaalla kaksi vuotta ja kerran tai pari sillä taisi olla jollain työtunnilla käyttöäkin, muut työkalut sai kyllä koulun puolesta. Saappaat, työhousut, sadeasu ja hanskat sen sijaan ovat olleet useasti käytössä niin Lepaalla kuin työssäoppimispaikoissakin.

Mitä mahtui kahteen vuoteen? Helmikuisessa pakkasilmassa ulkona kasvikierros, vaikka luulin ettei siellä talvella mitään kasva - tai ettei niitä risuja voi ainakaan tunnistaa. Kesäkuussa pellolla kontillaan rikkaruohon kitkentää, kun läheisen ravintolan terassilta kantautuu ruokakellon kilahdus ja mehevän pihvin tuoksu. Englannin Edeniin jätin palan sydäntäni. Ihana vapaus aikatauluttaa puutarhahommat, raporttien kirjoittelu ja muu elämä ihan oman mieleni - tai vaikkapa sään - mukaan. Ja paljon muuta. Opiskelun täyteistä elämää.

Ja mihin tästä? Aika näyttää, tällä hetkellä en itsekään tiedä. Mutta sen tiedän, että pari vuotta olen kerännyt ihan uusia kokemuksia, jotka mukanani on hyvä jatkaa vaikka minne.

Iso kiitos blogini lukijoille! Puhkesiko tämän puutarhaharrastajan silmu täyteen kukkaansa opintojeni aikana ja onko nyt ammattimaisen sadonkorjuun aika tutkintotodistuksen myötä? Se jää lukijoitteni arvioitavaksi, minähän olen vain kirjoitellut mieleeni tulleita ihastuksen ja ihmetyksen aiheita kasvun aikana. Ehkä joskus vielä jatkan blogin kirjoittamista joko puutarha-alasta - tai jostain ihan muusta.

Kahden näytön viikko

Ammattiosaamisen näytössä osoitetaan työtä tehden, että osaa jonkun homman, joka kuuluu tutkintoon. Kun ensimmäisen opiskelukevät päättyi näyttöviikkoon, ei minulle vielä ollut ihan selvinnyt, mitä sillä tarkoitetaan. Aika rennolla otteella elämäni ensimmäiset näytöt kuitenkin sujuivat - olenhan kolme vuosikymmentä töitä tehdessäni osallistunut monenlaisiin työn arviointeihin. Katso tästä linkistä postaukseni ensimmäiseltä näyttöviikoltani.

Näyttöjä tehdään myös työssäoppimispaikoilla. Valinnoistani johtuen opettaja on ollut seuraamassa työpaikalla työskentelyäni opintojeni aikana vain yhden ainoan kerran. Se tuntui kyllä hiukan omituiselta, juoksutin asiakkaita puutarhamyymälän pihalla tarkoituksellisen vauhdikkaasti, jotta saisin open eksytettyä kannoiltani. Mutta mukavastihan tuokin meni, katso tästä linkistä.

Mutta ei minun pitänyt muistella menneitä, vaan kertoa kuluvasta viikosta. Viimeisestä Lepaa-viikostani. Myönnettäköön, on vähän haikea olo. Viikon aikana olenkin yrittänyt keksiä, miksi minun ehdottamasti pitää tulle Lepaalle käymään vielä ensi kesänäkin. Lepaan näyttely elokuussa, tietysti. Ja Hopealinjan laivareittiä Hämeenlinnasta Lepaan laiturin kautta Tampereelle on kehuttu todella kauniiksi - sellainen reissuhan pitää ehdottomasti myös tehdä. Ja Lepaan kartanolla tai viinitilallahan voi järkätä vaikka mitä juhlia ja tapahtumia, puutarhaan tehdä kasviretkiä eri vuodenaikoina, ja ja ....

Lepaan virta marraskuun auringonlaskussa

Havu- ja kivikkoistutuksen takaa pilkottaa Lepaan kartano

No siis. Tämän viimeisen viikon ohjelmana oli lähinnä kaksi näyttöä. Maanantaiaamuna olin open arpomana onnellisesti ensimmäinen, joka pääsi esittämään liiketoimintasuunnitelmansa. Esityksen jälkeen oli vielä henkilökohtainen palaute- ja arviointikeskutelu opettajan sekä esityksiä kuuntelemassa olleen työelämän edustajan kanssa. Ihan hyvinhän se meni.

Vaikka en shoppailusta oikein välitäkään, tiistaina lähdin luokkakaverin kyydillä Tiiriön kauppakeskukseen. Mukaan tarttui kolmella eurolla 225 kukkasipulia, jotka pääsivät maahan heti Lepaalta tultuani. Suutarin lapsilla jne ... moni puutarhuri onkin tällä viikolla kertonut pistävänsä omaa pihaansa kuumeisesti kuntoon asiakaskiireiden hellitettyä lämpimän marraskuun antamalla innolla. 

Syysalesta shoppaillut kukkasipulit odottavat pääsyä maahan.

Tiiriön kauppabussiin sekä Lepaan kampuksen muihin vapaa-ajan viettomahdollisuuksiin tutustuimme innokkaina heti opiskelujen alussa. Katso päivitykseni tästä linkistä. Mutta mihin unohtuivat Aulangon retki, viininmaistelu ja rantasaunailta? Jonnekin tehtäväpinon ja työssäoppimisviikkojen uupumuksen alleko? Eipä mummonneliöitäkään enää toistamiseen yhdessä virkattu. Saunassa kyllä istuttiin ja ainakin ensimmäisenä kesänä myös uitiin Lepaan virrassa. Ja tänä kesänä tehtiin sentään luokkaretki Haikkoon, ks. tästä linkistä.

Ai niin. Tämän viikon toinen näyttö. Se oli pihasuunnittelukurssista - eli virallisemmin "Viherrakentamisen kasvien käyttäminen pihasuunnittelussa". Esittelimme pihasuunnitelmapiirroksemme luokkatovereillemme ja opettajalle niin, kuin olisimme olleet asiakkaan luona sitä esittelemässä. Myös tähän kuului henkilökohtainen palaute- ja arviointikeskustelu opettajan kanssa. Hyvin sekin meni. Kaiken tuskailun jälkeen opettaja kannusti rohkeasti ottamaan oikeita suunnittelu- ja muita puutarhatöitä.

Olisiko ilmassa jonkinlaista kahden opiskeluvuoden summausta? Kyllä taitaa olla. Viimeistään valmistujaisjuhlallisuuksien jälkeen kun pitää kääntää katse tulevaan. Ja olenhan niin jo tehnytkin, ei tässä parane jäädä haikailemaan, kun heti Lepaalta kotiuduttuani sähköpostista löytyi viesti: "Onnittelut, olet päässyt hakuprosessissa jatkoon!". Monta porrasta lienee vielä kivuttavana kohti työllistymistä, mutta kovin kovin iloinen olen siitä, että joku on sentään lukenut työhakemukseni!

Lopun alkua

Lokakuu on tuntunut lopun alulta. Tiedäthän fiiliksen, kun joku projekti alkaa olla vähitellen valmis. "On varmaan helpottunut tunne, kun saa opinnot päätökseen", sanoi minulle eräs tuttava. Ei itseasiassa ole. Olen nauttinut opiskelusta, ja sen minä osaan. Esimerkiksi kun piti tutustua kahteen puutarhamyymälään ja tehdä raportti niiden visuaalisesta ilmeestä ja antaa parannusehdotuksia. Oli ihanaa suunnitella milloin ja minne lähtee retkelle, jutella hetki työntekijöiden kanssa ja ottaa valokuvia. Sitten kotiin kirjaamaan ylös huomionsa, selailla ottamiaan kuvia ja tarkistaa faktoja netistä. Toki sellaista voisi tehdä huvikseenkin, ilman että opiskelee tutkintoa. Mutta eihän sitä tule tehtyä ainakaan näin perusteellisesti, jos ei joku ole antanut sitä tehtäväksi.

Jäljellä on kaksi lähiopiskeluviikkoa Lepaalla marraskuussa. Jälkimmäisellä viikolla on kaksi näyttöä: toinen kurssista "Viherrakentamisen kasvien käyttäminen pihasuunnitelussa" ja toinen on yrityksen liiketoimintasuunnitelman näyttö. Näytöt annetaan näissä tapauksissa esittämällä suunnitelmansa luokalle, jonka jälkeen ope (ja liiketoimintasuunnitelmassa myös alan edustaja) kysyvät tarkentavia kysymyksiä. Sitten on vielä henkilökohtainen näyttökeskustelu open kanssa (jossa ensin pitää antaa numerot lukuisista eri osa-alueista itselleen, sitten ope antaa samoista osioista numerot sinulle ja sitten vielä yhdessä päätetään, mikä on lopullinen numero). Ihan helppo nakki, vaikka ei ehkä siltä kuulosta. (Tai no, voinko kirjoittaa näin ennen kuin näytöt ovat olleet? Jospa opet lukevat tämän ja joudun tulisille hiilille ja pyörtämään sanani?)

Mutta siis: olen saanut pihasuunnitelmatehtäväni vihdoin valmiiksi! Hartaan piirtämiseni lopputuloksen olen päivittänyt tähän postaukseeni.

Ja liiketoimintasuunnitelma, se oli itseasiassa valmis jo viime tammikuussa, jolloin esittelin sen opettajan sijasta parille pankinjohtajille. Minulla kun oli kiikarissa yksi liiketoiminta, mutta myyjä ja minä emme ole olleet ihan yhtä mieltä siitä, mikä sen hinta pitäisi olla, joten ei siitä mitään tullut. Haavettani en ole kuitenkaan haudannut ja ajatukseni on näyttöä varten läinnä jotenkin jalostaa tuota suunnitelmaani. Jonakin päivänä siitä voi nimittäin vielä tulla tottakin.

Valmistumispäivämme on joulun alla. Jos on siis saanut muutkin tehtävät palautettua ajoissa - minulta puuttuu vielä ainakin kasvihuonekukkaviljelyn kurssia varten tehtävä viljelysuunnitelma. Valmistumispäivänä lähdetään Lepaalle vielä kerran, meille pidetään puheita, jaetaan todistukset ja tarjotaan kahvit tai lounas. Aika hienoa.

Mutta mitäs sitten? Totta puhuen olen haaveilun ohessa pitkin vuotta lähettänyt työhakemuksia eteen osuneisiin paikkoihin, jotka minua ovat kiinnostaneet. Viime viikkoina olen päivittänyt hakuvahtini ja CV:ni ja lähettänyt hakemuksia jo huomattavasti ahkerammin. Mielenkiintoisia työpaikkoja on ollut avoinna niin matkailun kuin puutarha- tai viheralaankin liittyen.

Eli lopun alku tarkoittaa sitä, että pikapuoliin muutun täysipäiväisestä opiskelijasta täysipäiväiseksi työnhakijaksi. Ja tutkimusten mukaanhan yli viisikymppiset naiset ovat mitä parhaita työntekijöitä. Tottuneet tekemään työtä, paljon elämän tuomaa näkemystä, ahkeria ja tunnollisia, ei äitiyslomia tai pieniä lapsia sairaana kotona. Minähän tämän kyllä tiedän, vielä pitäisi vain saada työntantajat vakuuttuneiksi.

Virkkukurkku ja Petri of Finland

Pitkästä aikaa Lepaan kouluviikko! Lukujärjestyksessä on ollut asiakaspalvelua puutarhamyymälässä (viimeiset tunnit), kasvien käyttöä pihasuunnittelussa (vielä muutama viikko pihasuunnitelmatehtävän rutistusta ja sitten näyttö), kasvihuonekukkatuotantoa (jäljellä jokunen tunti teoriaa sekä kotitehtävänä viljelysuunnitelma) sekä kasvihuonevihannestuotantoa, jossa on aiheena tällä viikolla kurkku.

Kurkun viljelyn teorian opiskelemme huomenna, mutta tänään lähdimme koko päivän retkelle kurkkuviljelmille. Kohteena olivat Piikkiössä vierekkäin sijaitsevat kaksi erilaista kasvihuonetta: moderni ja tehokas Puutarha Timo Juntti Oy sekä perinteisempi kasvihuoneviljelmä Merivuoren Puutarha Oy.

Ajomatka Hämeestä länsirannikolle oli yli kaksi tuntia, mutta kohteet olivat mielenkiintoisia. Juntilla kurkkua kasvatetaan ympäri vuoden niin, että kasvustoon vaihdetaan joka toiseen turvelevyyn uudet taimet, kun joka toisessa vanhat vielä tuottavat satoa. Näin tuotannossa ei tule taukoa ollenkaan ja kurkkua lähteekin puutarhalta kauppohin pari miljoonaa kiloa vuodessa (suurin osa Turun seudulle). Muita viljelykasveja ei isoissa kasvihuoneissa ole.

Juntin kurkut saavat valoa kahdessa kerroksessa.

Merivuorella viljellään kurkun lisäksi punaista, keltaista ja oranssia paprikaa sekä erikoistomaatteja. Niiden merkitys on kuitenkin aika marginaalista: tomaatit ovat lähinnä tilamyyntiin paikan päällä, paprika taasen on niin hidaskasvuinen, että siitä on hankala saada tuottavaa. Kurkkua on isoin ala, mutta tuotanto vanhoissa lasihuoneissa ei toki ole niin tehokasta kuin naapurin Juntilla, ja kylmimpinä talvikuukausina huoneet ovat tyhjillään.

Merivuoren kurkut kypsymässä.

Pitkän päivän jälkeen oli mukava palata Lepaalle, jonka kampus syksylläkin ihastuttaa kauneudellaan. Iltakävelyllä kuvia napsiessa pienenpieni haikeus iski mieleen: seuraavat - ja vihoviimeiset - kouluviikkomme ovat marraskuussa jolloin kampuksen istutukset ovat jo talviunilla.

Lepaan näytekasvimaan väriloistoa.

Lepaan virta syysasussa.

Mamselli-tuulimylly, taimiston talo ja auringonkukat ilta-auringossa.

Niin, se virkkukurkku ja Petri of Finland. Ensimmänen on Puutarha Timo Juntin premium-tuote, uusiutuvalla energialla kasvatettu mahdollisimman tuore ja maistuva kurkku. Jälkimmäinen taasen on Merivuoren puutarhan kurkkulajike - tai niin minun muistiinpanoissani ainakin lukee, liekö sitten kasvihuoneen huminassa kuulo (tai mielikuvitus) tehnyt tepposensa - tai Merivuoren toimitusjohtaja vitsaillut - sillä ei sen nimistä kurkkulajiketta kyllä googlaten ainakaan heti löytynyt.

Kylpylälomalla

Muistan pohtineeni loman määritelmää viimeksi noin 17 vuotta sitten. Silloin vietin äitiyslomaa nuorimmaiseni ollessa noin puolivuotias. Kesällä, kun mieheni oli töissä, lähdin vauvan sekä kolmen vanhemman lapseni kanssa viikon lomalle Nuuksion Elohoviin ohjelmalliselle perhelomalle. Ei pyykkäystä eikä kokkausta, vaan lepoa ja rauhaa metsän keskellä täysihoidossa - ihanaa!

Tietenkään kaikki ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Vanhemmat lapseni eivät osanneet nauttia erämaajärven kalareissusta ja kiukuttelivat koko loppuviikon, eivätkä suostuneet osallistumaan enää yhteenkään muuhun järjestettyyn ohjelmaan. Yksi lapsistani kärsi kahden vuorokauden migreenikohtauksesta. Vauva ei nukahtanut kertaakaan sen enempää päikkäreille kuin yöunillekaan vieraassa pinnasängyssä - sain hänet unten maille vain kävelemällä vaunujen kanssa ees taas metsäpolulla verenhimoisia hyttysiä iholtani läiskien. Ensimmäisenä iltana, kun sain vauvan nukahtamaan, ajattelin, että olen ansainnut lasin viiniä hotellin aulabaarissa. Silloin minulle selvisi, että Elohovia pitävä Elämäntapaliitto on raittiusjärjestö. Tunsin olevani saarroksissa erämaahotellissa ilman autoa neljän alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa. Oliko se siis lomaa ja jos  oli, niin kenelle ja mistä?

Nyt, monimuoto-opintojeni myötä olen jälleen pohtinut loman määritelmää. Erityisesti tänä kesänä, kun en ole ollut sen enempää harjoittelijana työssäoppimassa kuin palkallisessa kesätyössäkään. Kuitenkin, minulla on ollut - ja on edelleen - vino pino opiskeluuni liittyviä tehtäviä, joita olen tehnyt itsenäisesti itse valitsemani ajankohtana ja itse valitsemassani paikassa. Mikä tästä ajasta on lomaa ja mikä opiskelua, joka on tällä hetkellä työni? Entisenä "nine to five" toimistotyöntekijänä saatan edelleenkin tuntea huonoa omaatuntoa, jos päätän lähteä kävelylle tai otan päiväunet keskellä arkipäivää, kun kunnon ihmiset ovat töissä.

Viime viikolla sain vihdoin valmiiksi pihasuunnittelun kurssin kesätehtävät. Omakotitalon pihan kasvikartoitusta oli kiva tehdä puutarhaharrastajaystäväni pihaa aiempaa tarkemmin tutkien. Hautausmaan kasvikartoitustehtävässä näin Hietaniemen hautausmaan ihan uusin silmin ja pääsin vaihtamaan ajatuksia erittäin avuliaiden aluepuutarhureiden kanssa. Tehtävät olivat siis mukavia, vaikkakin työläitä. Eniten päänvaivaa viimeistelyssä aiheutti piirtämieni perennapenkkien istutussuunnitelmat, jotka minun piti saada printatuksi tavallisten printterien kapasiteettia isommalle A2-kokoiselle paperille. Muutaman mutkan kautta päädyin kaukaisen Espoon kirjastoon printtausreissulle - tai oikeastaan kahdelle, kun ensimmäisellä kerralla muste loppui kesken. Kuten olen aikaisemminkin kertonut, piirtäminen ei oikein ole minun mukavuusaluettani sen enempää käsin kuin koneellakaan. Olin kuitenkin jotakuinkin tyytyväinen konepiirrosohjelmalla tekemiini istutussuunnitelmiin. Kun näin ne hyvälle isolle paperille printattuna, oli pakko hymyillä, koska ne näyttivät melkeinpä ammattilaisen tekemiltä.

Sain kuin sainkin tehtäväni postiin viime viikon lopulla ja mieli oli hyvä: oli erinomaisen hyvä hetki lähteä viikon kylpylälomalle Tampereelle. Lapinniemen kylpylä (eli vierallisesti Holiday Club Tampere) on minulle nostalginen paikka, perin kuusi vuotta sitten äitini lomaosakkeen, jossa olin aikaisemmin käynyt äitini vieraana lähes joka syyskuu. Joskus olen viettänyt kylpylässä koko viikon ihanassa yksinäisyydessäni uiden, vesijumpaten, leffassa tai teatterissa käyden ja nautiskellen hyvästä ruoasta. Joskus mukanani on ollut puolisoni tai joku lapsistani. Tällä kertaa mieheni oli mukanani pidennetyn viikonlopun ja lisäksi yllätyksekseni kolme aikuista lastani ilmoittivat tulevansa kylpylään yöksi tai pariksi pitkin viikkoa kuka minäkin päivänä. Hyvä ystäväpariskuntamme muutti Tampereelle, ja vietimme aikaa myös heidän kanssaan. Kylpyläviikostani muodostui tällä kertaa siis harvinaisen sosiaalinen. "En siis ollenkaan saa olla tänä vuonna yksin siellä", ihmettelin. Mutta sitten tajusin: olen nyt neljättä kuukautta viettänyt päiväni yksin joko mökillä tai kotona tehden opiskelutehtäviä, joten kylpyläloma, jolloin saan vieraakseni melkein kaikki lapseni ja pari muutakin läheistä ihmistä, on siis todellakin lomaa tuosta yksin puurtamisesta!

Itseasiassa minun piti olla viimeinen vuorokausi torstaista perjantaihin yksin lomaosakkeessani. Mutta päätin uutisia seurattuani lähteä lakkohässäkän jaloista kotiin jo torstai-iltana. Enkä minä kyllä kokonaan lomailla aikonut, olin ottanut tällekin viikolle tavoitteen: tarkoituksena oli kirjoittaa lehtijuttu ulkomaan työssäoppimisesta. Jonkun verran sitä viikon aikana kirjoittelinkin, mutta itseasiassa perjantaipäivä julkisen liikenteen lakon takia saarroksissa syysmyrskyssä kotona kirjoituspöydän ääressä on oikein tervetullut, saan lehtijutun mukavasti viimeisteltyä.

Torni-hotellin 24. kerroksen Moro-baarista näkyy mm. Lapinniemen kylpylä.

P.S. Tavoitteena oli myös käydä joka päivä vesijumpassa ja - perjantaita lukuunottamatta - sekin tavoite täyttyi. Ja mikä parasta, torstaina jumpan ohjasi Lapinniemen ehdottomasti hauskin jumppari Nuutti, jonka taitoa jumpan lomassa kevyesti vitsaillen mainostaa kaikkia Holiday Clubin palveluita Tampereella voi vain ihailla.

Ihmisten ilmoille

Kesäni on kulunut opiskelutehtävien itsenäiseen puurtamiseen, kuten oli tarkoituskin. Pihasuunnittelun kurssin tehtävät (kasvikartoituksia parannusehdotuksineen ja perennapenkkien sunnittelua) ovat isoja ja työläitä - mutta varsin mukaansa tempaavia. Hiukan enemmän itsensä suostuttelua työpöydän äärelle ovat vaatineet fysiikan ja kemian etäopiskelupaketit. Sillä vuosisadalla, kun minä olen lukioni käynyt, ei ollut pakollisia fy-ke kursseja. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää... Onneksi lapseni ovat auttaneet lainaamalla kirjallisuutta ja lupaamalla tukiopetusta. Ja kyllähän itseään voi hyvin huijata: teen nyt tunnin näitä tehtäviä ja sitten menen pihalle kastelemaan ruukkukukat.

Olen viettänyt niin sanotut toimistotyöpäiväni siirtolapuutarhamökkini terassilla konetta naputellen. Helsinkiläisen luokkakaverini kanssa olemme tehneet pari yhteistä kasvikartoitusreissua Hietaniemen hautausmaalle. Ja heinäkuun lopulla tapasin muutaman opiskelijatoverini Haikon kartanossa, jossa vietimme aivan ihanan viikonlopun siellä työskentelevän luokkatoverini emännöimänä. Tutustuimme puutarhaan, saunoimme ja söimme - ja aurinkokin jo paistoi!

Haikon kartanon puutarhakierroksemme kruunasi auringonpaiste

Muutoin kesä on ollut yksinäistä puurtamista koneen ääressä omalla tahdilla. Ja siitä olen nauttinut juuri niin paljon kuin etukäteen arvelinkin!

Mutta välillä on päästävä ihmisten ilmoille. Ja nyt tarkoitan ihmisiä, jotka linkittyvät puutarha-alaan. Eli hienosti sanottuna tässä vaiheessa opintoja kannattanee panostaa ammatilliseen verkostoitumiseen.

Niinpä lähdin puutarhaharrastajaystävättäreni kanssa ajelemaan pitkästä aikaa Lepaalle viime perjantaina. Kaunis rauhaisa opiskelukampukseni oli jälleen muuttunut viliseväksi messuhulinaksi. Lepaan puutaha-alan ammattilaisnäyttely oli auki torstaista lauantaihin.

Kipitimme tungoksessa ja auringonpaahteessa hikisinä kiireen vilkkaan messualueelle ehtiäksemme luokanvalvojani Virpin vetämälle ryhmäkasvikierrokselle (eli siis kesäkukkakierrokselle). "No mutta, etkös sä jo nämä osaa", tokaisi eräs puutarhatuttu tervehtiessämme ohimennen. Niin. Pitäisihän ne jo osata. "Vähän kertausta tarvitaan aina", supatin.

Vihannesten näytemaa elokuun vehreydessä

Sitten pyörähdettiin vihannesnäytemaalla, joka elokuisessa rehevässä asussaan sykähdytti minua jälleen yhtä paljon kuin viime vuonna. Hyötykasvit - siis ruoka - jotenkin vain ovat lähellä sydäntäni. Ja vielä halusin, että ystäväni pääsee tutustumaan Lepaan tomaattiviljelyksiin, joten osallistuimme myös kasvihuonekierrokselle. Mutta voih, kasvihuoneeseen oli istutettu uudet tomaatit vasta viikko sitten. Taimet olivat varsin pieniä, eikä viljelmä ollut ollenkaan niin vaikuttava kuin silloin, kun tomaatit ulottuvat kattoon asti.

Tomaatin taimet on istutettu kasvihuoneeseen viikko sitten

Sitten olikin jo nälkä, onneksi messuilla on monenlaista ruokaa tarjolla. Syömisen jälkeen kerkesimme ennen messujen sulkeutumista kierrellä jalkamme ihan riittävästi puhki, (heräte)ostoksia tehden. Ja last but not least: toista kertaa messuilla käyneenä voin jo sanoa, että perinteisiin kuuluu ehdottomasti myös vohvelien syönti pergolaan pystytetyssä vohvelikahvilassa.

Vohvelikahvila rauniopergolassa

Mukava oli nähdä puutarhatuttuja ja mukava on palata taas tehtävien pariin!

Takaisin kirjoituspöydän ääreen

Sadepäivänä on hyvä istahtaa kirjoitupöydän ääreen työstämään kesän etätehtäväraportteja. Sadepäiviähän on ollut tänä kesänä runsaasti, raportit lienevät jo hyvällä mallilla?

Mutta kun on ollut kaikenlaista muuta puuhaa. Pari pientä pihaprojektia, monenlaista kylvämistä, kitkemistä ja nyppimistä - ja synttäritkin piti järjestää. Ja on pitänyt juoksennella kaikenlaisissa puutarhakierroksissa pitkin kaupunkia. No, yksinkertaisesti on vain ollut pakko nauttia tästä harvinaisesta kesästä, jolloin en istu muutamaa hassua kesälomaviikkoa lukuunottamatta neljän seinän sisällä toimistossa. Enkä myöskään huhki pellolla tai puutarhamyymälässä kahdeksantuntisia päiviä niin, että työpäivän jälkeen ei tulisi mieleenkään tehdä mitään omassa pihassa. Niin antoisia kuin nämä työssäoppimiskokemukset ovat olleetkin, olen tyytyväinen, että olen ne jo suorittanut.

Olen aina ollut tavoitteellinen, joten en oikeasti ole yhtään huolissani, ettenkö saisi kesän etätehtäviä ajoissa tehtyä. Minun on kuitenkin pitänyt hiukan ravistella itseäni palaamaan kirjoituspöydän ääreen sekä tehdä kalenterittomaan kesääni summittainen tehtäväkalenteri. Se on seuraavanlainen:

- Työssäoppimistehtävät II (Hautausmaan kasvillisuuden kartoitus) ja III (Omakotitalon pihan kasvillisuuden kartoitus) ovat valmiina heinäkuun loppuun mennessä. Molemmat ovat jo hyvässä vauhdissa - en tohdi kuitenkaan sanoa hyvällä mallilla - kohteissa on käyty ja kuvattu. Nyt tarvitaan vain kirjoituspöydän ääressä istumista (=lisää sadepäiviä) ja yksi tai kaksi tarkistusvisiittiä kohteisiin, vähän haastatteluja ja viimeistely. Se on sitten siinä.

- Lukion fysiikan ja kemian etäpakettikurssin suoritus elokuun loppuun mennessä. Olen kyllä avannut tuon etäpaketin, jonka sain vuosi sitten sähköpostiini, mutta en ole lukenut sitä ensimmäistä lausetta enemmän eteenpäin. Mutta eihän vielä ole elokuu. Ja sitäpaitsi, tähän on tehty jo suunnitelma: kokoonnumme kerran viikossa samassa tilanteessa olevan luokkakaverini kanssa ja  molemmat työstävät tehtäviä sovitun määrän eteenpäin ennen seuraavaa tapaamista. Ja minulla on myös lukiota käyvä lapsi (plus kolme muuta itseäni huomattavasti tuoreemmat lukiotiedot omavaa lasta) hyödynnettävissä opettajiksemme lahjomalla, joten eiköhän tämäkin tule tehtyä suunnitelman mukaan.

- Työssäoppimistehtävä I (Perennapenkkien suunnitelmat) 28.9. mennessä. Päivämäärä on tarkka, koska se on näiden kolmen tehtävän viimeinen palautuspäivä. Ajatuksia tämän teknisestä toteuttamisesta jo on, eli vaaditaan vain siis suunnitelmien tekeminen - ja se tekninen toteutus.

Ja viimeistään tuolloin syyskuun lopussa, kun seuraava lähiopiskeluviikko Lepaalla alkaa, tulisi pihasuunnitelmatehtävää saada eteenpäin. Se on juurikin se sama tehtävä, jota olen tuskan kautta työstänyt päivityksissäni tammikuusta alkaen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä piirroksesta, tehtävään kuuluu myöskin kustannuslaskelma sekä vihertyöselitys (eli miten pihan rakenteet tehdään ja kasvit istutetaan jne.).

Viimeiselle opiskelusyksylleni on toki vielä muuta pientä tiedossa olevaa puuhaa, kuten viljelysuunnitelma kasvihuonekukille sekä liiketoimintasuunnitelma todellisen tai kuvitteellisen yrityksen perustamiseksi. Kaikille näille - ja muille tehtäville, jotka eivät vielä ole tiedossani - on selkeä deadline hyvissä ajoin ennen 18.12. joka on kirkkaana mielessäni valmistumispäiväkseni. Sitä kohti tässä enemmän tai vähemmän määrätietoisesti ollaan menossa!

Viheralueturismia

Kurssiimme "Viherrakentamisen kasvien käyttäminen pihasuunnittelussa"- tuttavallisemmin pihasuunnittelun kurssi - sisältyy retkiviikko. Tarkoituksena on tutustua erilaisiin viheralueisiin ja erityisesti kiinnittää huomiota niiden kasvivalintoihin.

Retkiviikon aluksi porhalsimme Lepaalta Kotkaan, jossa ensimmäisenä kohteena oli Karhulan Jokipuisto. Useamman vuoden rakennettu puisto alkaa olla viimeistä silausta vailla valmis. 

Karhulan Jokipuisto

Katariinan Meripuisto

Joen rannalta suuntasimme meren rannalle Katariinan Meripuistoon. Erittäin mielenkiintoinen puisto. Vähällä rakentamisella on saatu aikaan paikka, jossa merellisyydestä voi nauttia monella tapaa: siellä voi mm. soutaa merimaisemassa pysyen kuivalla maalla tai vaikkapa viettää pippalot merituulessa vankasti paikallaan pysyvän kivisen pöydän ääressä.

Katariinan Meripuisto

Näkymä putouksen päältä Sapokan Vesipuistossa.

Eivätkä vesielementit siihen loppuneet: seuraava kohteemme oli Sapokan Vesipuisto. Hienoja näkymiä. Ja mikä parasta, aurinkokin alkoi paistaa!

Sapokan Vesipuiston putous.

Vuorenkilvet kukkivat hehkuvin värein.

Päivän päätteeksi kävelimme vielä parin Kotkan kaupunkipuiston läpi ennen kuin matkasimme kohti yöpymispaikkaamme, Harjun oppimiskeskusta.

Magnolia kukkii Mustilan arboretumissa.

Seuraavana aamuna suuntasimme Mustilan arboretumiin. Saimme tuntuman aivan toisenlaiseen viheralueeseen kaupungin rakennettujen puistojen jälkeen. Olimme todellakin metsässä, tosin istutetussa sellaisessa, jossa tuttujen kotimaisten puiden lisäksi kasvaa harvinaisuuksia. Täällä villissä luonnossa tämä kaupunkilaispuutarhuri näki elämänsä ensimmäisen kerran kyyn! Se lämmitteli metsässä hiekkapolulla ja olimme jo melkein ohittaneet sen huomaamatta, kunnes viimeinen kahdeksanhenkisestä seurueestamme meinasi astua sen päälle. Kyy sähisi ja luikki pusikkoon piiloon.

Mustilan jättituijat...

...ja se toinen Tuija.

Mustilan jälkeen palasimme Lepaalle. Mutta retkiviikko ei loppunut vielä siihen, seuraavana päivänä olivat vuorossa lähialueen hautausmaat. Kyllä, hautausmaat ovat julkisia viheralueita. Isossa kaupungissa asuneena en ole aiemmin tätä tajunnut, mutta monessa pikkukylässähän ei muita julkisia puistoja ole. Ja kun Anni-opettajamme ohjauksessa kiertelimme Hattulan hautausmaat, luulenpa jatkossa katsovani niitä eri silmillä kuin ennen, kiinnittäen huomiota niin istutusten kasvivalintoihin kuin hautakivien kunnossapitoonkin. Satuimme paikalle sopivaan aikaan Hattulan uudella hautausmaalla, kun kivimiehet toivat hautakiven, johon oli lisätty alimmaksi erillisellä lisäpalalla suvun viimeinen - eli sukuhaudan maksaja - alkuperäisestä kivestä tila oli jo loppunut.

Kunnostettu hautakivi asetetaan paikoilleen lisäpalan päälle.

Mukavan retkiviikon jälkeen on hyvä palata monta vinkkiä rikkaampana kirjoituspöydän ääreen piirustamaan pihasuunnitelmatehtävää. Niin, ja niitä kolmea muuta isoa tehtävää, jotka kesän aikana tulisi saada valmiiksi kyseiseen kurssiin. Puhumattakaan lukion kemian ja fysiikan kursseista, jotka suoritan etäopiskelupakettina, koska en ole niitä muutama vuosikymmen sitten lukiossa suorittanut. Sitä ennen on kuitenkin vielä yksi lähiopiskeluviikko Lepaalla. Sitten koko pitkä kesä touhuten omalla pihalla! Tai siis tarkoitan: arkisin kahdeksasta neljään tehtäviä ja sitten, vain jos päivän tavoite on saavutettu, voi omalla pihallakin jotain puuhastella...

Oi, ihana sateinen toukokuu

Yhdistin pari kurssia ja työssäoppimisjaksoni asiakkaiden neuvomisessa puutarhamyymälässä oli viiden viikon sijasta vain viikon pituinen. Siksipä hakeuduin harkkariksi viime kesältä tuttuun paikkaan, Herttoniemen PuutarhaNikkareihin. Muutaman päivän aikana päivitin tietoni myymälän valikoimasta ja käytännöistä. Loppuviikosta paikan päälle tuli opettajani, jonka tehtävänä oli arvioida osaamiseni niin sanotun näytön kautta.

Ennakkotehtävänä näyttöä varten olin tehnyt pari tuoteinfolappusta lannoitteista. Näyttöpäivänä opettaja seurasi minua parin tunnin ajan kuin hai laivaa. Näyttötehtävänä olivat mullat ja lannoitteet, joten järjestelin niitä hiukan ja palvelin asiakkaita aina, kun joku jotain apua tarvitsi. Kolmekymmentä vuotta  matkatoimiston asiakaspalvelussa työskennelleenä en osannut näyttöä etukäteen mitenkään jännittää. Mutta tuntuihan se aikuisesta ihmisestä hiukan oudolta, että joku tarkkailee tekemisiäni ja jälkikäteen arvioi ne. Suhtauduin siihen kyllä hiukan huumorilla, vaikka tämä taisi olla ensimmäinen kerta, jolloin tunsin opintojeni aikana olevani tällaisen yläpuolella. Opettaja myös esitti minulle kysymyksiä, ja itseasiassa minun olisi hiukan kannattanut jännittääkin - tai ennenkaikkea kerrata kesäkukkien ja perennojen latinalaiset nimet paremmin. No, näyttö meni latinan muistiaukoistani huolimatta hienosti läpi. Jälkikäteen kävimme open kanssa lounaalla ja esittelykierroksella siirtolapuutarhassani, jolloin tunsin oloni jo paljon kotoisammaksi.

Mutta se sää. Vaikka puutarhaharrastajana olen aina seurannut malttamattomana kevään ja kesän säätiedotuksia, on sää saanut aivan uuden ulottuvuuden ulkotöissä. Sään mukaan pukeutuminen on lähes elintärkeää. Kerroksia on oltava riittävästi ja päällimmäiseksi tulee mahtua tarvittaessa kaiken peittävä sadevarustus. Lippis on myös tärkeä, paahteella se suojaa päätä, sateella silmälaseja kastumiselta. Olen myös ymmärtänyt paljon taskuja sisältävien työhousujen sekä tukevien työkenkien merkityksen. Myös henkisesti lienen paremmin varustautunut sään vaihteluihin: sateinen ilma ei enää aiheuta harmistusta, se vain kertoo, mitä päälle pitää pistää.

Kuorma purettavana ja vettä sataa kaatamalla? No sehän on vain pukeutumiskysymys.

Sateisissa työpäivissä on myös yksi erittäin hyvä puoli puutarhamyymälässä: kastelun tarve vähenee. Letkujen kanssa sähläys asiakkaiden keskellä ja pikkuruisten taimiruukkujen kastelu yksi kerrallaan ei ole ollut lempipuuhaani. Tänä vuonna vältinkin sen toukokuisen sateisen viikon aikana kokonaan! Sateen huono puoli sen sijaan on, että se karkoittaa asiakkaat myymälästä. Paikalle pöllähti ihmisiä kuin taikaiskusta heti, jos aurinko pilkahti. Mutta kun vettä alkoi tulla taivaalta, ja jatkoin rauhallisesti asiakkaalle vaikkapa kasvin hoito-ohjeiden kertomista, tuli hänelle yleensä varsin kova kiire pois myymälän taimipihalta.

Myönnettävä on, että juoksentelu myymälän betonilattioilla ja taimipihan asfaltilla sai taas jalkani särkemään niin, etten kotiin päästyäni meinannut enää kävelemään pystyä. Taimilaatikoiden ja multapussien nostelun jälkeen iltaisin oloni oli kuin selkäänsä saaneella. En tiedä miksi, mutta pellolla ja kasvihuoneessa työskentely ei ole saanut paikkojani särkemään ollenkaan niin paljon. Vaikka lihakset ehkä vähitellen tottuisivatkin, luultavasti minusta ei tule isona puutarhamyymälän myyjää, sen verran rankalta työ on tuntunut. Kuitenkin, kun kesäkauden alkaessa myymälään saapuu joka päivä uusia kukkakuormia ja asiakkaat henkäisevät ihastuneina taimipihan värisinfonian nähdessään, onhan puutarhamyymälässä työskentely vähän kuin ruusuilla tanssimista!

Pihasuunnittelun tuskaa - osa 2

Joulukuussa lukujärjestyksessämme oli ensimmäistä kertaa pihasuunnittelun kurssi, joka kuuluu puutarhurilla valinnaisiin opintoihin. Harjoitustehtävää alettiin piirtämään käsin, sen tuskasta kertovan päivitykseni voi lukea tästä linkistä.

Ruttojuuret Lepaan virran rannalla kukkivat varhain keväällä.

Piirrokseni on kyllä jo hiukan edistynyt tammikuisesta kuvasta: paperilla on autotallin lisäksi piirrettynä paikoilleen jo talokin. Olen myös hahmotellut toivotuille toiminnoille paikkoja - eli siis mihin tulisivat huvimaja, kasvimaa, pyöräteline, aamukahvittelupaikka jne. Uutta kuvaa hahmotelmastani ei kyllä parane vielä tässä vaiheessa blogiin pistää.

Tuskan kakkososa ei ole piirustukseni hidas eteneminen. Tuskaa ei aiheuta puutteeni visioinnissa ja piirustustaidossa. Sen sijaan uuden tuskan aiheutti tietokoneen piirustusohjelman käyttäminen. Pihasuunnitelma on hyvä opetella ensin piirtämään käsin, mutta toki se täytyy osata tehdä myös tietokoneella.

Suloinen lumikello Lepaan kivikkoryhmässä.

CAD-piirustusohjelman kurssimme oli kaksi viikkoa kahdeksan tuntia päivässä tietokoneen ääressä istumista. Olen kyllä istunut lähes 30 vuotta tietokoneen ääressä töissä. Matkatoimistourani aikana olen opiskellut lukuisia erilaisia tietokoneohjelmia, milloin minkäkin seuramatka- tai laivayhtiön omia varausjärjestelmiä, lennonvaraus-, toiminnanohjaus- ja tapahtumanhallintaohjelmista puhumattakaan. Eli mikä ongelma tässä nyt on?

Ensimmäisellä viikolla kävimme laajan ohjelman kaikki toiminnot läpi, tuntui ettei mikään jäänyt päähän ja raahauduin aivan väsähtäneenä kämpille jokaisen päivän päätteeksi. En jaksanut kauniista kevätsäästä huolimatta lähteä edes iltakävelylle. Ei huvittanut venytellä, ei tullut käytyä (ilmaisella) kuntosalilla tai jumppatunnilla. Tiesin, että tästä ei hyvää seuraa. Perjantai-iltana hiirikäteni kramppasi.

Viikonlopun vietin siirtolapuutarhamökkipihallani huhkien. Tai no, jos vertaa naapuripihassa touhunneeseen 80-v Saaraan, en voi kehuskella huhkineeni. Mutta sen verran painavia kottikärryllisiä kompostia tuli kärrättyä kukkapenkkien katteeksi, että käsi sai tarvitsemaansa venytystä ja kramppi helpotti. Ja kun piilottelin keinukatoksessani löhöten, huomasin tekeväni sitä, missä olen aina kuvitellut olevani surkea. Visioin mitä kaikkea kivaa voisi tänä vuonna istuttaa ja rakentaa kevään paljastamalle mökkitontilleni. Nyt siis pitää vain opetella laittamaan visiot päästä paperille.

Toisella tietokonekurssiviikolla päästimme hommiin: aloimme piirtämään joko itse valittua pihaa tai opettajan antamaa tehtävää. Open sai viitata apuun aina kun tarvitsi - eli käytännössä niin usein kun vain kehtasi, kun ensin oli yrittänyt miljoona kertaa piirtää jonkun viivan tai ympyrän kohdalleen. Mutta homma alkoi tuntua ihan mielekkäältä. Päätin piirtää oman pihani sellaisena, kun se nyt on. Sain ekaa kertaa edes summittaiset mitat tontistani ja sen rakennuksista karttapalvelusta otetun kuvakaappauksen päälle pihaa hahmotellessani.

Viikon edetessä alkoi kärsivällisyyteni kyllä jo olla koetuksella, kuvan hiominen päivästä toiseen ei oikein napannut, teki mieli jo päästä taas pihahommiin. Mutta sain kuin sainkin kuvan valmiiksi. Ei se nyt mikään seinälle kehystettävä taidonnäyte ole, mutta kaiken tuskailun jälkeen olen ihan ylpeä siitä. Nyt vain lisää harjoittelua ja eiköhän se tästä lähtee sujumaan!

Kevättä rinnassa - vai onko?

Palasin Cornwallista Suomeen keskelle kevään lämpöennätyksiä. Vaikka ihmiset bussissa ja kaupassa vaikuttivat kummallisen töykeiltä aina ystävällisten brittien jälkeen, tuntui kuitenkin, ettei luonto olekaan täällä niin julma, kuin muistin. Villamyssyn sai jättää hattuhyllylle ja takinkin sai vaihtaa kevyempään. Englannissa olin nähnyt ihastuttavan kirjon eri väreissä kukkivia jouluruusuja - mutta hei! nätti pikkuinen jouluruusu tervehti minua kukinnallaan ihan omalla siirtolapuutarhapalstallanikin.

Takatalvihan oli tietysti odotettavissa. Viikon verran pyörin kotona yrittäen päästä kiinni koulutehtäviin ja muihin hommiin. Sitä mukaa kun saamattomuuteni kasvatti turhautumistani, kylmeni myös sää. Kasvihuonetyöpaikassani olin sormet multaan upottaessani haaveillut, kuinka kylvän tomaatit ikkunalaudalle heti kotiin tultuani, mutta säännöllisen työaikarytmin loppuminen lopetti myös toimeliaisuuteni. No, täytyy olla armelias itselleen, henkisen kotiinpaluukrapulan osasyynä oli  flunssa, joka ei ottanut taittuakseen. Henkistä laatua taisi olla sekin: viisi viikkoa kului ilman minkäänlaisia vaivoja ja kolotuksia, joten viimeisenä työpäivänä alkanut nenän niiskutus taisi olla vain odotettavaa. Vai johtuiko se vain haikeudesta jättää hyvästit tutuiksi tulleille työkavereille? Pieni pala sydäntäni jäi kyllä Cornwalliin.

Kotona pyörimistä kesti kuitenkin vain viikon, sitten kutsui jo Lepaa ja pääsin jakamaan luokkakavereiden kanssa kasvihuonetyökokemuksiamme. Varsin monet olivat työskennelleet kukkatuotannon parissa pitkin Etelä-Suomen taimistoja, yksi oli tehnyt hyvin samantyyppistä työtä kuin minä kotimaisessa kasvitieteellisessä puutarhassa. Kaksi muutakin luokkalaistani oli suorittanut jakson ulkomailla: toinen sai tomaattitilalla Islannissa lounaaksi tomaattikeittoa joka päivä, toinen istutti pikkutaimia Hollannissa. Hienoja kokemuksia kaikki tyynni, palasimme koulunpenkille monella tapaa rikkaampina.

Tosin koulunpenkillä istuimme viikon aikana suhteellisen vähän. Vaikka kasvihuonetuotannon työssäoppiminen oli nyt suoritettu, vietimme yhden iltapäivän siistien pelargonioiden taimia sekä kiinnittäen niihin amppelihenkseleitä Lakstedtin puutarhalla. Näimme myös viime syksynä istuttamamme tulppaanit, joista sato oli jo korjattu ja ne nuokkuivat kaikkensa antaneina.

Eivätkä kasvihuonetyöt vielä siihen loppuneet - koko keskiviikkopäivän istutimme Kiipulassa pikkutaimia ruukkuihin. Ulkona satoi hiljalleen lunta. Villapipo ja talvitakki oli ollut pakko taas pukea päälle. Mutta kun avasi oven kasvihuoneen lämpöön - ja ensin pyyhki silmälasit huurusta - terhakoiden taimien rivistöt valmistautumassa kukkimaan sateenkaaren kaikissa väreissä onnistui herättämään täällä Pohjolan perukoilla asustavallekin hiukan kevättä rintaan.

Ja sainhan minä ne tomaatitkin kotona kylvettyä. Ne puskivatkin pintaan ennätysvauhtia ja luottokastelijani piti niistä hyvää huolta myös Lepaa-viikollani. Pikkuiset taimet näyttävät myös olevan sitä mieltä, että kyllä se kesä vielä joskus Suomeenkin tulee.

Turistina Cornwallissa

Kun lähtee ulkomaille ennestään tuntemattomille seuduille työssäoppimaan, on haaveissa luonnollisesti myös tutustua ympäristöönsä turistina. Pomoni sanoi minulle jotakuinkin ensimmäisenä työpäivänäni, että koska olen niin sanottu vapaaehtoinen (lue: palkaton), voin halutessani pitää vapaapäivän tai pari: he suorastaan edellyttävät, että olen kiinnostunut tutustumaan ympäristöön. Säästän tarjotut vapaapäivät ensi viikonloppuun, kun kaksi ystävätärtäni on tulossa moikkaamaan minua, mutta onhan toistaiseksi neljään työssäoppimisviikkooni sisältynyt jo kolme vapaata viikonloppua.

Ja mitä olen viikonloppuisin tehnyt? Ainakin olen kävellyt pohkeet kramppiin ja liikavarpaat rakoille. Tämä johtuu osittain jo aiemmin mainitsemastani seikasta, että päästäkseen ”kotoani” keskeltä maaseutua ylipäätään minnekään, minun on käveltävä tunti jompaankumpaan suuntaan sitä yhtä ainoaa tietä, joka taimiston ohitse kulkee. Jos ei sada kaatamalla, pienessä alkuverryttelykävelyssä ei ole mitään valittamista, sillä maisemat kävelyreitin varrella ovat mahtavat. Edelleenkin henkäisen joka kerran, kun näkymä pensasaitojen jälkeen avautuu ensi kerran merenpoukamaan.

Ja jonnekin olen päässytkin. Ensimmäisenä viikonloppuna hyppäsin Truron kaupunkiin menevään bussiin. Pistäydyin kauniissa katedraalissa ja shoppailin: koska talot eivät ole täällä tiiviitä, piti saada lämmikettä kylmiin iltoihin, joten mukaan tarttui paikallista luomuginiä ja lämmin pyjama. Söin Trurossa heti alta pois myös pakollisen Cornish pasty:n: yksi riitti tälle reissulle, kiitos. Olihan se ihan ok, mutta tooodellakin täyttävä, en pystynyt syömään enää mitään muuta koko päivänä – niiden oli tarkoitus pitää kaivosmiehet kylläisinä työpäivän ajan. Piirakka on suorastaan pyhä asia, siitä kerrotaan legendoja ja joka vuosi on Cornish pasty:n leipomisen maailmanmestaruuskisat.

Sademetsäbiomissa

Ja ensimmäisenä sunnuntaina se pakollinen, mutta niiiin odotettu: omatoiminen rauhallinen koko päivän visiitti sinne, miksi olen täällä. Eden Project. Tästä olenkin jo kuvia ensimmäisessä Cornwallin päivityksessäni julkaissut, mutta voin sanoa, että vietettyäni siellä toisen sunnuntaipäivän viime viikonloppuna, se jaksaa edelleen hätkähdyttää. Eikä pelkästään puutarhakasvihurahduksen takia, vaan jotenkin koko konsepti. Ja sen mittakaava, jota ei kuvista kunnolla hahmota, mutta bussin kaartaessa parkkipaikalle huomaa seisovansa valtavan kuopan reunalla, jonka pohjalla maailman suurimmat kasvihuoneet kiiltelevät auringossa. Ja että jollakulla on visio pelastaa maailma rakentamalla kaksi hervottoman suurta kasvihuonetta herättämään ajatuksen siitä, että kukaan ei voi elää ilman luontoa ja että olemme kaikki yhdessä tämän pallon asukkeja. Ja hän myös toteuttaa sen. Myös henkilökunnan tekemisen meininki, Edenin henki, on käsinkosketeltava. Juu, myönnetään, kovin kovin ihanteellista. Mutta joku juttu tässä on, tulkaa vaikka itse katsomaan.

Välimeribiomissa

Puutarhatyöntekijän puutarhamatkailu ei suinkaan päättynyt Edeniin. Seuraavana viikonloppuna suuntasin Edenin isän Tim Smitin aikaisempaan projektiin, tässä ihan samoilla kulmilla olevaan The Lost Garden of Heligan:iin. Sinne kävelin kaksi tuntia, epätodellisen uinuvan rantakylän Pentewanin läpi ja mutaista metsäpolkua pitkin perille. Ja sen jälkeen kolme tuntia kiertelyä puistossa. Enkä edes kiertänyt koko puistoa. Onneksi puutarhat on täällä varustettu miellyttävillä teehuoneilla, joissa voi nauttia vaikkapa toisesta – oikeasti makoisasta – paikallisherkusta Cream Tea:sta.

Pentewan

Cream Tea

Mutta itse Heliganista: se on puutarha, joka uinui vuosikymmeniä työntekijöiden lähdettyä ensimmäiseen maailmansotaan, josta he eivät koskaan palanneet. Paikka unohtui ja kasvoi umpeen. Tim Smit etsi Cornwallista maata, jonne voisi perustaa puutarhan, ja Heliganin perijä kertoi, että hänellä on paikka, muttei tiedä mitä tekisi sille. Tim näki paikan mahdollisuudet ja kaivoi valtavan hienon puutarhan rakennuksineen esiin ja kunnosti sen. Sitä hoidetaan edelleen 1900-luvun alun menetelmin, eli se esittelee historiallista puutarhanhoitoa ja puutarhakasveja. Suosittelen lämpimästi sitäkin.

The Lost Garden of Heligan

Mevagissey

Heligan sijaitsee toisen varsin pittoreskin kalastajakylän lähettyvillä – eipä ole tämän Mevagissey:n maisemissakaan valittamista.

Joko sain tarpeeksi puutarhoista? En suinkaan: viime viikonloppuna oli vuorossa Pinetum Park. Sekin on ihan tässä lähellä – kävelin sinnekin vain pari tuntia… Tosin matka vei niin pitkään vain siksi, että kurvasin totutulta kaupunkireitiltäni alas kohti lähimpää biitsiä, Porthpean beachia – hiekkarantojahan Cornwallissa on joka lahdenpoukamassa.

Porthpean beach

Sen olen jo oppinut, että jos matka vie joutuisasti alamäkeä, kannattaa varautua siihen, että varsin pian on edessä ylämäki. Biitsiltä johtivat portaat ylös rantapolulle. Sekin oli varsin mutainen, mutta vaikka valkoiset lenkkarit eivät olleet enää kävelyn jälkeen valkoiset, se kannatti. Polku vei Charlestown:in kalastajakylään, joka on mm. sinne parkkeeraavien purjelaivojen takia varsin suosittu leffojen ja sarjojen filmauspaikka. Kuulemma jotain Harry Potteriakin on siellä filmattu – tunnustan sivistymättömyyteni, en tiedä mitä niistä ja minkälaisesta kohtauksesta mahtaa olla kyse. Ehkä joku tunnistaa?

Charlestown

Pinetum Parkissa oli mm. varsin hieno talvipuutarha, aivan ihana värien sinfonia ilman että puissa ja pensaissa on vielä lehtiä. Voi kun tällainen voisi olla talvella Suomessakin. Sade alkoi kierrellessäni Pinetum Parkissa, mutta kävelin sinnikkäästi kaatosateessa ”kotiin”. Sateenvarjosta (joka hajosi jo ensimmäisessä tuulisessa sadekuurossa täällä) ja sadetakista huolimatta olin perille päästyäni litimärkä – mutaiset lenkkarit saivat luonnollisen pesun, mutta odottelen edelleen niiden kuivumista.

Pinetum Park

Loppuyhteenvetona: tämä ei ole miltään osin maksettu mainos, mutta voin lämpimästi suositella Cornwallia turistikohteeksi niin puutarhaharrastajille kuin muillekin ulkoilmaihmisille. Myös talvisaikaan. Bussilla täällä pääsee kyllä kaupungista toiseen, mutta jos vain uskaltaa ajaa vääränpuoleisessa liikenteessä niin jalkojaan voi säästää vuokraamalla auton – tai jos on poweria polkea ylös alas kukkulalta toiselle, kannattaa tutustua seutuun pyöräilemällä.

Edenin tiimissä

Kaksi viikkoa kasvihuonetuotannon työssäoppimista takana – kolme viikkoa vielä jäljellä! Sateinen ja tuulinen sunnuntai on erinomainen päivä kirjoittaa blogia, vaikka ei millään malttaisi viettää vapaapäivää sisällä.

Arkipäivät kun kuluvat lähinnä työn merkeissä. Työt alkavat aamulla kahdeksalta ja loppuvat iltapäivällä puoli viideltä. Lounastauko sandwicheineen on puoli tuntia, lisäksi on aamupäivällä ja iltapäivällä parinkymmenen minuutin teetauko kekseineen. Pimeä tulee täällä kuudelta, joten arkena ei paljon ruokakauppaa pidemmälle viitsi lähteä. Kyydin kaupunkiin saa kyllä työkavereilta, mutta jos yhtään pidemmälle mielii arki-iltana, on takaisin tullessa taivallettava tunti pilkkopimeää kapeaa pensasaitojen reunustamaa tietä – tai sitten törsättävä taksiin. Ja tokihan koko työpäivän viettäminen jaloillaan entisellä toimistotyöläisenä edelleen tuntuu sen verran, että arki-iltaisin koulutehtävien naputtelussa ja telkan tuijottamisessa kämppiksen kanssa on ihan riittävästi puuhaa. 

Työ on edelleen kivaa. Ensimmäisen viikon vietin pääsääntöisesti Nickyn kanssa trooppisessa kasvihuoneessa, toisen työviikon Sallyn kanssa välimerellisessä kasvihuoneessa. Ja mitä sitten olen tehnyt? Alla pieni kuvakertomus työtehtävistäni.

Olen koulinut – eli istuttanut isompiin ruukkuihin – jo varmasti satoja taimia kahdessa viikossa. Tässä menossa maapähkinöiden uudelleenruukutus:

Olen puhdistanut mullasta juurakoita uudelleen istutusta varten, käsittelyssä on guineangalangali (Kaempferia galanga), jota oli ihana rapsutella, koska se tuoksui niin hyvältä:

Olen opetellut valmistamaan kasvualustaa sekoittamalla betonimyllyn näköisellä härvelillä multaan lannoiterakeita. Multana täällä käytetään turvevapaata kaarnamultaa, jota tehdään puuteollisuuden sivutuotteena. Täällä ei ole turvesoita tuhlattavaksi ja eettiset ammattilaiset ottavat sen huomioon käyttämällä multaa, jossa ei ole ollenkaan turvetta – tiedä sitten, kuinka pitkään tätä kaarnaa riittää:

Olen valmistellut kasveja kuljetukseen Eden Projectin main site:lle. Tässä menossa kannukasvien (Nepenthes) siistiminen ja köynnösten sitominen suppuun niin, että ne eivät vahingoittuisi kuljetuksessa. Nämä lihansyöjäkasvit ovat muuten vähän ilkeitä käsiteltäviä – eivät ne sentään yrittäneet syödä minua, mutta kun en ymmärtänyt pitää hanskoja käsissä, niistä irtosi jotain pistelevää, joka sai illalla käsivarteni polttelemaan. Mutta aika hyvännäköisiä ne ovat, eikö?

Tässä banaanit valmiina kuljetukseen, kauniita nekin ovat erivärisine varsineen.

Kuljetuksista on tarkka kirjanpito.

Ja sitten banaanit pakuun ja menoksi:

Välimerellisessä kasvihuoneessa olen mm. ottanut paljon pistokkaita kasveista. Näin kasveja saadaan ”ilmaiseksi” monistettua sekä myös ”freesattua”, kun ne tuppaavat vanhoina ränsistymään eivätkä ole enää kelvollisia näyttelyyn yleisölle. Joskus voi myös käydä niin, että viidestäkymmenestä siemenestä itää vain kaksi, mutta kun ne kaksi kasvavat tarpeeksi isoiksi, jotta niistä saadaan otettua pistokkaita, on vähitellen koossa Eden Projectin main site:lle tilattu määrä, vaikkapa parikymmentä kasvia. Tässä menossa neilikoiden (Dianthus) pistokkaiden otto:

Olen myös kylvänyt, karsinut ja pessyt kasveja öttiäisistä. Olen päässyt mukaan Edenin garden teamin kokoukseen - oli tosi mielenkiintoista kuunnella toisen maan työkulttuurin palaveria ja huomata, että jotakuinkin samoin se menee kuin kotimaassa: tässä palaverissa nousi poru uusista työasuista, jotka eivät tietenkään voi kaikkia miellyttää. 

Pääsin myös parturoimaan kalifornialaisia heinätuppoja – toiveessa on, että ne kasvaisivat siistimmän näköisiksi kevään kuluessa ja olisivat kelvollisia main site:lle:

Ja minne puutarhuriharjoittelija suuntaa vapaapäivinään? No, tietystikin katsomaan mm. lähiseudun puutarhakohdetta The Lost Garden of Heligania:

Lisää matkakuvia ehkä sitten seuraavassa päivityksessä!